Ihan aina ei henkseleistä kuulu pauke

Kirjoittelen tässä tiedejournalismikurssin juttuja uusiksi, luonnollisesti englanniksi. Opettajalta ja luokkakaverilta saadut vedokset ovat täynnä korjauksia. Käytännössä joka rivillä on virhe. Ne ovat joko täysin idioottimaisia tai sitten vain idoottimaisia virheitä.

Kun näen korjaukset, alkaa nolottaa. Miten helvetissä minä en voi nähdä näitä virheitä rakenteissa tai ajatuksissa itse, samalla tavalla kuin suomeksi kirjoitetussa tekstissä? Myötähäpeän tunne on about samaa tasoa kuin katsoessa The Officen eli Konttorin päähenkilön David Brentin toilailuja. Paitsi että tätä ei voi pistää pauselle ja soittaa kavereille että "näittekö tätä viimestä jaksoa, ihan kauhee".

Jos tätä ei olisi absoluuttisen pakko tehdä niin olisin heittänyt pyyhkeen kehään jo ajat sitten. Ja silloin olisi jäänyt kokematta ainakin yksi ahaa-elämys, kun tajusin ensimmäisen jutturaadon kolmannen uudelleenkirjoituksen jälkeen että kyllä mun taidot riittää jo johonkin. Olen edennyt ehkä lahjakkaan 12-vuotiaan tasolta huolimattomaksi teini-ikäiseksi. Sellaiseksi vähän ahdistuneeksi teiniksi, jolla olisi paljon sanottavaa mutta sanat eivät vain mene oikeaan järjestykseen.

Tästä voisi varmaan tehdä hienojakin analyysejä kielen merkityksestä osana persoonaa. Onneksi ns. läppä alkaa sujua jo englanniksi. Välissä on ollut olo kuin Seinfeldin Georgella, joka tajuaa aina liian myöhään mikä olisi ollut nokkela vastaus johonkin kysymykseen tai kaverin heittoon. Ehkä se kirjoittaminenkin alkaa vähitellen sujua samaan tapaan.

Ensi viikonloppuna tulee englantilainen reissututtu Stephen kylään ja tarkoitus on tehdä pientä roadtrippiä. Stephen on ehkä hauskin tyyppi jonka tapasin koko maailmanymprireissulla ja aivan käsittämätön moottoriturpa (nykyään hiihdonopettaja!) joten eiköhän siinä omakin englanti saa vähän brittiväriä. :D

Ohessa vielä kuva viikonlopun Halloween-bileistä, olin Pierluigi Collina. Lisää Facebookissa.

Musacorneri

Kun muutin tänne syksyllä, katselin varovasti keikkatarjontaa. Se vaikutti huikealta. Todellisuus on ehkä vielä hurjempi kuin kuvittelinkaan: tuntuu että joka ikisen vähänkin tunnetumman bändin maailmankiertue pysähtyy vähintään kahdesti vuodessa eteläiseen Kaliforniaan.

Tästä ylitarjonnasta seuraa tietysti nirsous. En mennyt katsomaan "pelkkää" uukakkosta kun Muse ei ollut niiden lämppärinä enää täällä. Ja ne tulee kesällä uudestaan. Eikä liput menny loppuun vasta kuin ennen keikkaa. Porcupine Tree jäi väliin surkeiksi osoittautuneiden opiskelijabileiden takia (dammit). Kiinnostavia keikkoja on vain yksinkertaisesti liikaa!

Olenkin yrittänyt keskittyä bongaamaan semmoisia akteja, jotka harvemmin päätyvät Suomeen. (Tai jos päätyvät, ne tulevat Pori Jazziin ja sehän nyt pilaa artistin kuin artistin kun suurin osa Jazzien yleisöstä on kuullut artistien musiikkia ehkä mainoksissa ja on enemmän kiinnostunut valkkarin lämpötilasta.) Toinen kategoria ovat sitten superhalvat keikat. kuten Def Leppard alle $20 tai kotimainen Sonata Arctica $5. Tai 69 Eyes jonne ystävällinen poke "löysi" mun nimen vieraslistalta. Joskus on kiva olla yli-ikäinen ja alipukeutunut goottien seassa :D

Tämän keikkasnobeilun saldona on sitten pari aivan huikeaa kokemusta. Toinen oli tietysti ZZ Top ($100) Tavastian kokoisessa House Of Bluesissa ja toinen Steve Miller Band ($10) USC:n Bovard Auditoriumissa. Molemmilla keikoilla kuultiin erittäin juurevaa bluesia. Molemmat artistit olisivat voineet jäädä soittamaan ikuisiksi ajoiksi "aitoa, juurilleen uskollista ja tyylipuhdasta juurimusiikkia". Sellaista täydellistä mutta täysin hengetöntä kuraa, mitä esimerkiksi suomalaiset popjazz-koulut usein tuottavat. Mutta meidän kaikkien onneksi molemmat uskalsivat käyttää lahjakkuuttaan loistaviín pop/rock-kappaleisiin ja perusbluesit ovat keikalla hauska lisäke, eivät pihvi.

Eikä minulla ole mitään sitä vastaan, että Steve Millerin kappaleet ovat soineet mainoksissa ja bongasin artistin aikoinaan Leviksen mainoksesta (vaikka rahakkain diili, 11 miljoonaa dollaria, syntyikin US Postal Servicen kanssa). Tai että ZZ Top mainostaa paskaa olutta. Ja vaikka Mr. Miller näytti lavalla ylipainoiselta Bill Gatesilta sinisessä kauluspaidassa ja suorissa housuissa niin ääni ja kitarointi eivät jättäneet epäselväksi että miehen keikkakunto on ihan kimallepukuisen Billy Gibbonsin tasolla. Tuli mieleen The Whon yllättävän kova keikkakunto pari vuotta sitten Helsingissä.

Oudoin mutta samalla mieleenpainuvin indie-artistien keikka oli Benji Hughes, lämppärinä paikallinen Belle Brigade. Jenkeissä tuntuu että jopa tarkoituksellisen hatarasti soittavat bändit soittavat ihan helvetin hyvin, Belle Brigade oli tästä loistoesimerkki. Thom Yorken keikka tuli missattua koska eihän sitä ulinaa jaksa ainakaan levyltä kuunnella. Mutta mitä näin livepätkiä ja kuulin kurssikavereilta niin keikka oli ollut huikea. Vähän harmittaa, se oli kotikadulla tossa alle kilsan päässä...

PS. Vielä pitää mainita plussana että täällä ei soi vahingossakaan radiossa Yö, Mamba, Lauri Tähkä tai Laura Sippola.

Ajokorttia hankkimassa

Jos päädyt ikinä tilanteeseen, jossa joudut ajamaan ajokortin Kaliforniassa, tässä pari vinkkiä. Itselläni kirjallinen meni läpi toisella yrittämällä (tosin ekalla käynnillä) ja ajokoe kolmannella yrittämällä (ja täysin virheittä kun opin kikat). Suomessa molemmat meni aikoinaan ekalla läpi joten olen joko tyhmentynyt tai arkiajo on tehnyt minusta paskan kuskin :D

• Kirjallista varten kannattaa lukea California Driver Hand Book läpi. Siihen menee tunti, mutta sitten osaat käsimerkit, rekisteröinnin salat ja tiedät vauvanistuimista enemmän kuin haluat. Ja promilleraja on täällä prosenttiraja, 0.08. Näihin kaatui oma eka koe.
  
• Kirjalliseen pääsee jonottamalla reilun tunnin. Kirja mukaan. Ajokokeeseen on yleensä kolmen viikon jono. Glendalen DMV on rauhallinen ja sinne saa autonkin parkkiin.
  
• Ajokokeeseen ei voi valmistautua katsomalla miten muut ajavat. Eli Stop-merkin taakse pitää oikeasti pysähtyä niin että auto heiluu - kolmeksi sekunniksi - ja pään pitää heilua niin perkeleesti aina kun vaihdat kaistaa tai käännyt. Vaikka vasemmalle kääntyville olisi oma kaista ja olet ryhmittäytymässä sille kaistan alkaessa, pitää silti katsoa vasemmalle. Joku voi olla oikaisemassa, sanoi inssi.
• Pienikin auton liikahdus jalankulkijoiden suuntaan suojatien lähellä reputtaa kokeen. Tämä olisi hyvä ottaa käyttöön myös Suomessa ja erityisesti Helsingissä :D

Onnistuin hankkimaan myös Bank of American luottokortin ilman takuumaksua, luottoraja tonnin. Vähän piti kaunistella omia tienesejä ja yrittää kuusi kertaa mutta sinnikkyys (ja luovuus hakupapereissa) palkitaan vaikka ei omista täkäläistä luottohistoriaa. Lisätään tähän voimassa oleva viisumi ja sosiaaliturvanumero niin mähän olen laillisempi siirtolainen kuin puolet Losin asukkaista :D

Tiesittekö muuten että Bostonin ja New Yorkin laittomien siirtolaisten suurin ryhmä ovat irlantilaiset?

No, millaista on elää Losissa?

Niinpä. Millaista täällä on? No, viereinen kuva kertoo kaiken: käyn läpi päivän työlistaa, syön aamiaista toista tuntia putkeen ja taustalla soi KCRW:n Morning Becomes Eclectic. Kanava yhdistää mahtavasti Radio Suomen uutistarjonnan ja Radio Helsingin musiikin (voi kun pääsisi tekemään Radio Helsingistä jotain tollasta).

Ulkomailla asuneet tietävät, että arki on samanlaista kaikkialla. Kuten kaveri kerran sanoi: kaiuttimien asennuksen jälkeen pitää löytää lähin uimahalli, kuntosali, takeway-pizza ja kiinalainen ravintola. Onneksi kuulun samaan kategoriaan kaverini kanssa: oman elämän peruspilarit ovat aika yksinkertaisia.

Arki eroaa lähinnä siinä, pitääkö oikeasti katsoa räntävaroitus että tietää mitä pukee päälleen. Lisäksi Suomessa on sisällä aina lämmin, ulkomailla aina kylmä. Joko ilmastointi on päällä tai sitten lämmitys ei ole päällä. Kuten kuvasta näkyy itse menen maassa maan tavalla eli vaatetta päälle, eihän nyt 19 asteessa vielä laiteta lämmitystä päälle. Suurin ero arjen suunnittelussa tulee liikenteestä: matka-aika Los Angelesista Anaheimiin ilman ruuhkaa on 30 minuuttia, ruuhka-aikaan 100 minuuttia. Eli voit missata tunnin palaverin kokonaan jos et ota huomioon mihin aikaan lähdet ajamaan.

Viikonloppuna baarikierroksella tuli huomattua että Echo Park on maineensa veroinen "multi cultural hot spot". Vaikka naapurusto on hispaanivetoinen, baarissa oli aika vaikea sanoa mikä rotu on vallitseva. Oli kiva fiilis.

Omalla kohdalla suurin muutos on opetella tekemään töitä itsenäisesti ja aika usein yksin. On kai aika kliseistä sanoa mutta Suomesta kaipaan kavereiden lisäksi myös työkavereita. Hyvä porukka on aina moninkertaisesti osiensa summa. Samalla huomaa omistavansa aika erikoisia taitoja: olen todennäköisesti kurssin ainut, joka on tottunut työskentelemään niin koodareiden, markkinointipäälliköiden kuin multimediatsaarienkin kanssa. Siis ihmisten, jotka eivät uutisniilojen mielestä tajua mitään siitä kaikkein "pyhimmästä" eli journalismista (minä en ajattele näin). Toimittajat ovat siis erittäin hyviä poteroitumaan myös Yhdysvalloissa.

Tietysti yksi iso muutos on hymyily ja ventovieraiden tervehtiminen kotikulmilla. Tapahtuuhan sitä myös Suomessa, kesälomien aikaan toreilla ja terasseilla. Hymy on meillä geeneissä, ei mikään opittu tapa kuten vaikkapa peukun nosto ylös, kättely tai V-merkin näyttö sormilla. Ällöttävää positiivisuutta, tiedetään. Kannattaa silti ehkä kokeilla.

Itse hymyilen ainakin silloin kun katson alla olevia kirjoja, ostettu joululomaa varten :D

Promilleraja ja autoilu

Joskus omat, varsin suomalaiset tavat ajatella asioita tekee tepposet. Luin tänään koulun nettilehden skuuppia opiskelijan yliajosta ja yiajetun humalatilasta ja aloin ihmetellä että miten muka 0.17 on jotenkin "humalainen". Promillerajaan on täällä 0.08 ja Suomessa 0.5? Kunnes tajusin pienehkön pilkuvirheen: täällä puhutaan prosenteista ja Suomessa promilleista.

Eli opiskelijatyttö oli ollut kunnolla 1.7 promillen kännissä ja vanhemmat ovat syystä kauhuissaan koska ns. perseiden vetäminen ei kuulu täällä normimeininkiin. Juteltiin just yhden amrikankorealaisen kaverin kanssa siitä miten hän oli ollut ihan kauhuissaan käytyään ekan kerran Koreassa: jengi hoippui ja oksenteli pitkin katua! Kerroin kiinnittäneeni samaan asiaan huomiota tullessani Koreaan maailmanympärysmatkalla. Tosin oma reaktioni oli että oho, täähän on kuin kotona!

Toisaalta Suomessa on aika tiukka moraali humalassa ajelun suhteen. Täällä vedetään helposti viinipullo naamariin ja hypätään rattiin. Kyllä pullon jälkeen alkaa olla jo aika lähellä 0,8:n promillerajaa. Puhumattakaan siitä, että tuntee olevansa huppelissa ja hyppää rattiin. Paha paha asia.

Omalla kohdallani moraali on kova yhtä lipsahdusta lukuun ottamatta: ajoin kerran humalassa himaan ollessani Teksasissa vaihto-opiskelijana. Paikalliset kaverit oli vielä enemmän naamat ja ne sanoi suoraan että "ei meitä kukaan pysäytä kun meillä on hieno auto, ollaan valkoisia ja ajat hitaasti". Welcome to America.

Helsingin Sanomain Säätiön stipendien haku on nyt!

Terve, sinä urasi keskivaiheessa raatava kollega siellä Suomessa! Haluaisitko ottaa vuoden vapaata töistä ja keskittyä itsesi kehittämiseen? Hae Hesarin Säätiön stipendiä! Haku on avoin kaikille suomalaisille toimittajille. Mun posti aiheesta "miten haet Annenbergiin" on kohta julki osoitteessa  www.stipendiblogi.fi, siellä on oma kirjoitukseni USC:hen hausta.

Stipendit ovat rahallisesti niin isoja että niillä pärjää vuoden mukavasti. Opintojen ajaksi voi ottaa myös vuorotteluvapaata, jolloin voit elää kuin elvis (se laiha Elvis 60-luvulta). Annan mielelläni lisää infoa Skypellä, tunnus on pekka.pekkala ja aikaero on -10 tuntia eli kun siellä Suomessa on aamu, täällä on edellinen ilta.