Kotikylä vai synnyinpaikka?

Kesä tuo kahvitaukopuheisiin synnyinpaikkakunnat. Toisille vanhoilla kotikonnuilla käyminen tuo nostalgia-aallon. Synnyinseudulla ihmiset ovat rehellisen oloisia, kaikki on tuttua ja elämä leppoisaa. Kotiutuminen Helsinkiin, Ouluun tai näiden lähiökuntiin ei ole oikein onnistunut, vaan siellä asuminen tuntuu aina vähän siltä kuin olisi kylässä jonkun toisen luona.

Jos lähdöstä on vain vähän aikaa, tutut ympyrät voivat tuntua ahdistavilta. Uudet kaverit ja ison kaupungin suoma anonymiteetti tuntuvat vapauttavilta, vanha kotikylä ja sinne jääneet kaverit nololta menneisyydeltä.

Omalla kohdallani Ruukissa käyminen ei aiheuta sen kummempia väristyksiä. Se ei tarkoita synnyinseudun vähättelyä: toki iso osa minusta on minua juuri Ruukin ansiosta (tai takia). Pidän edelleen tiiviisti yhteyttä moneen lukioaikaiseen kaveriin, jotka olivat huipputyyppejä Ruukissa ja nyt huipputyyppejä jossain muualla. Mutta olisihan se aika erikoista, jos 20 vuoden poissaolon jälkeen kutsuisin Ruukkia kodiksi.

Toki Siikajoen rannalla on kesällä nättiä, mutta Suomessahan kaikki näyttää kesällä kauniilta. 70-luvulla vanhempieni rakentama punatiilitalo on tavallistakin tavallisempi suomalainen keskiluokkainen unelma. Koulut ovat kilometrin säteellä, takapihalla on urheilukenttä ja puolen kilometrin päässä uimaranta.

Naapureiden isännät ovat vaihtuneet ikäisikseni miehiksi, jotka lasten kasvettua ovat hankkineet moottoripyörän ja ison Bemarin Saksasta. Kylältä kuoli R-kioski, mutta varsin mainio kebab-pizzeria ja kolme ruokakauppaa jaksavat vielä. Tervatupa-niminen baarikin on, mutta se ei varsinaisesta ole mikään kesälomalla kylälle tulleiden iloinen kohtauspaikka. Ehkä parhaiten baaria kuvaa sen terassi: sen sijaan että tuopin äärestä voisi katsella keskustan menoja, terassi on takapihalla ja aidattu valkoisella, läpinäkymättömällä muovikatteella.

Omat kaverit lapsuudesta ja koulusta ovat kadonneet kyliltä. Muutama löytyy toki edellä mainitusta baarista, mutta suurin osa on levittynyt Oulun tai Helsingin ympäristöön. (Heinäkuun lopulla on luokkakokous Rantsilassa!)

Itse käyn täällä vanhempien takia. Äidin alzheimer on jo aika pitkällä. Hän luulee minua veljekseen ja on aina ilahtunut jälleennäkemisestä - useita kertoja päivässä. Myös sarkasmi irrottaa äidistä edelleen naurut. Missähän kohti aivoja ironian taju on, koska toisilla sitä ei ole ollenkaan ja toisilta se kuolee viimeisenä?

Isä on vaikeampi tapaus: pää toimii, jalat eivät. Hymyily ei ole ollut varsinaisesti koskaan isän tavaramerkki, joten naamasta on vaikea päätellä tyytyväisyyden astetta. Ruoka maistuu ja aamulla luetaan lehdet, joten ilmeisesti elämässä on vielä jonkinlaista nautintoa.

Itselleni Ruukissa käynti on aina muistutus siitä, että kaikki jutut jotka haluaa omassa tai perheensä elämässä tehdä, kannattaa tehdä nyt eikä ”sitten kun”. Pään ja jalkojen toimintaan ei voi välttämättä itse vaikuttaa, mutta rohkeutta voi aina kerätä lisää.